Oma hetki kullan kallis / My own time is worth gold

Tassa jokapaivaisessa tohinassa ja touhussa valilla havahtuu sellaisiin hetkiin jolloin ei kukaan ole nykimassa hihasta tai lahkeesta, ole huutelemassa Mamia, ole pyytamassa tekemaan jotain, tai etta koti on hiljainen kun paikalla olenkin vain mina ja koira.

Sometimes in the middle of the everyday hustle and bustle one just suddenly comes aware of moments when there's no one pulling your sleeve or pant leg, calling fro Mummy, asking to do something or that the house is completely quiet when there's only me and dog present. 

Naita hetkia on aika harvoin. Vaikka pikkuneiti aloittikin "koulun" ja on poissa 3h kaksi kertaa viikossa niin olen valitettavasti joutunut antamaan periksi tassa hetkessa etta nuo kuusi tuntia olisi vain ja ainoastaan minulle ja omille jutuilleni. Jalan fysioterapia on ollut pakko ajoittaa noihin hetkiin ettei tarvitse miettia lapsenhoitajan hankkimista ja niinpa se oma aika on jaanyt aika vahiin.

These kinds of moments are rare. Even though Little Miss started pre school and is away 3h twice a week and one would think I would have some me time I've unfortunately had to give away the privilege and sacrifice them to my twice a week physical therapy sessions for my foot. This way we don't have to worry about finding a baby sitter. So my own time has been pretty scarce.

Nyt on sellainen hetki. Tosin pikkuneiti on kotosalla mutta meni juuri paivaunille (niitakaan ei enaa ihan joka paiva oteta). Koiruus makaa sohvalla ketarat kohti taivasta. Mina keitin kupposen teeta ja meinaan nauttia lounaaksi kurptsajuustokakun palasen. Huokaan ja nautin hiljaisuudesta.

Now is that kind of moment. Little Miss is home but she just went down for her nap (those will be history soon). Doggy is laying on the sofa his legs pointing the ceiling. I made a cup of tea and am going to enjoy a piece of pumpkin cheesecake for my lunch. A big sigh and I'm enjoying the silence.